Ylivilkkaana kasvanut

Ylivilkas lapsi, intohimoinen aikuinen. 

Olin itse lapsena erittäin energinen ja ylivilkas. Ala-asteen ensimmäinen opettajani oli eläköitymässä oleva, kuria arvostava rouva, joka jatkuvasti joutui mainitsemaan käytöksestäni. Enkä yhtään ihmettele. Vanhasta 1. luokan reissuvihkosta löytyy upeita merkintöjä, jotka todistavat lahjomattomasti sen ajan piirteistäni:

"Antti on kuin ikiliikkuja, ei rauhoitu levollisesti paikalleen! Varsinkin ollessaan luokan ulkopuolella, esim. voimistelusalin pukuhuoneessa tämä voimistuu huutamiseksi, valojen napsutteluksi, jne. Sen sijaan puhekin on luokassa muminaa, epäselvää.

Ruokailussa Antti sotkee ympäristöään niin että vierustovereista ei ole miellyttävää. Jopa äänekkäät röyhtäilyt säestävät ruokailua!"

Näin aikuisena muistan sen lapsuuden vilpittömän ilon, joka syntyi kun pääsi purkamaan energiaa muiden kanssa. Oli se sitten leikissä, urheilussa tai vaikka ruokalassa! Koulukaverit saattoivat vaan nauraa ja se huomio vaan kasvatti innostusta olla yli-innokas luokan pelle. 😆 

Nykyään pystyn kuvittelemaan myös sen rasittavuuden ja haasteen mitä aiheutin niin opettajille, vanhemmille kuin sisaruksilleni. Heille intoni ja energiani oli kuin villihevonen, jota on vaikea saada kuriin. Tämä on täysin ymmärrettävää, koska tuohon aikaan neuropsykologisia erilaisuuksia, kuten ADHD:ta ei tunnettu. 

Tästä pojasta on sittemmin kasvanut varsin toimiva aikuinen. Hänestä tuli energinen ja iloinen, joka on löytänyt elämästä useita intohimon alueita. Hän on kääntänyt lapsuuden yli-innokkuuden energisyydeksi ja aktiivisuudeksi työelämässä, harrastuksissa ja perheessä. 

Ympäristö kasvatti hänestä myös empaattisen, itsetietoisen, heittäytyvän, intohimoisen miehen. Toisaalta  hän myös jatkuvasti kyseenalaistaa itseään ja kokee epävarmuutta, jotka pahimmillaan vievät mielen todella maahan. Useat negatiiviset hylkäämisen kokemukset ja kiusaamiset saivat aikaan hallaa sisimmälle, muokaten persoonasta ulkoisesti kestävän, mutta sisimmästä hoivaa ja huomiota tarvitsevan.

Tuoreimpana kasvupalikkana sain aikuisiällä ADHD-diagnoosin. ADHD:n nykytiedon tutkimisen ja lääkityskokeilujen kautta olen kasvattanut valtavasti ymmärrystäni siitä mikä osa käyttäytymisestäni johtuu aivokemiastani ja toisaalta mitkä saattavat juontavat juurensa persoonallisuuden piirteisiin.

Ylivilkas timanttisi

Jos olet ylivilkkaan lapsen vanhempi, haluan sanoa että käsissäsi on timantti. Se ei aina näytä siltä, koska et näe timanttia lopullisessa muodossaan. Juuri nyt se näyttää epämääräiseltä, haastavalta, eikä välttämättä kovin houkuttelevalta. Usein ylivilkkaan lapsen reissuvihkon (nykyään Wilman) merkinnät näyttävät tuolta mitä minullakin. Ylivilkkaalla lapsella on usein ongelmia toimia rauhallisessa luokkaympäristössä, tai muualla missä paikallaan pysyminen ja kohtelias hiljaisuus on odotettua. Hän saattaa toimia todella impulsiivisesti ja olla sosiaalisesti töksähtävä, jopa töykeän oloinen. Toisaalta, tällainen lapsi omaa taitoja ja kykyjä toteuttaa itseään tasolla, joihin muista ei ole.

Tämä tarkoittaa, että lapsesi aivot tarvitsevat apua, jotta ne pystyvät toimimaan samoilla kierrosluvuilla muun ympäristön kanssa. Toisaalta, kun hän pääsee ympäristöön, joka on aidosti hänelle kiinnostava, näet kuinka hänestä kuoriutuu pala palalta kiiltävä timantti.

Aivokemiaa –  ei tahdon alaista

Kuinka ihminen voi olla yhdessä ympäristössä väsynyt, ponneton tai päinvastoin ylivilkas ja kontrolloimaton, mutta toisessa ympäristössä täysin keskittynyt, täynnä positiivista energiaa ja tottelevaisuutta? 

Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että kiinnostavassa ympäristössä tai mielenkiintoisessa tehtävässä aivojen mielihyvähormonin, eli dopamiinin tasot ovat tarpeeksi korkealla, mahdollistaen aivojen tasapainoisen toiminnan. Tämän takia ADHD-lapset usein rauhoittuvat helposti mm. tietokonepelien ja älylaitteiden ääreen, joiden kautta lapsen aivot saavat jatkuvasti dopamiini-syötteitä. ADHD-aivot toimivat parhaiten silloin, kun aivot ovat aktivoituneessa mielenkiinnon ja innostuksen tilassa.

Erilainen käyttäytyminen tässä tapauksessa ei ole siis tahdonalainen asia, vaan aivojen erilaisen toiminnan tulos. Iän ja kokemuksen myötä ihminen oppii myös tässäkin kompensaatiomekanismeja ja käyttäytymismalleja, joilla pystyy paremmin ennakoimaan ja hallitsemaan erilaisia tilanteita ja toisaalta pystyy paremmin sietämään tylsiä tilanteita. Lisäksi nykyään on saatavilla erittäin toimivia lääkkeitä, joiden avulla keskittyminen onnistuu niin lapsilla kuin aikuisilla.

Itse en näe ADHD:ta varsinaisesti sairautena, vaan erilaisina pelimerkkeinä elämässä. Se, että minkälaiset pelimerkit ne on, riippuu minkälaista peliä haluat pelata.

-A